fbpx

6.8.2020

Mistä toivo kumpuaa?

Eero Antturi

Olemme eläneet erikoisen alkuvuoden, ja monissa puheenvuoroissa on kehotettu ylläpitämään toivoa.

 

”Niin kauan kuin on elämää, on toivoa”, sanotaan sananparressa. Raamatussa sama asia on sanottu: ”Niin kauan kuin ihminen elää, hänellä on toivoa.” (Saarn. 9:4). Sanonnassa on kuitenkin se kaiku, ettei ihmisen toivo voi ulottua elämää pitemmälle.

Jossain mielessä ihmiselämän kokemukset sijoittuvat juuri toivon ja epätoivon akselille. Vaikka usein omat kokemuksemme ovat mielessä päällimmäisinä, voimme toisten ihmisten kautta kurkistaa kokemuksiin, joista emme muuten ymmärtäisi juuri mitään. Esimerkiksi Aleksandr Solženitsynin ja Elie Wieselin kokemukset ovat osa ihmiskunnan yhteistä muistia, ja heidän kirjansa avaavat ikkunan epätoivon laaksoon, jossa kaikki usko, toivo ja rakkaus on pimeyden peitossa. Monissa selviytymistarinoissa on kuitenkin toivon näkökulma, joka herättää miettimään toivon syvimpiä perusteita.

Mihin todelliseen voimme toivomme perustaa, vai onko kaikki lopulta kuoleman edessä vain toivottelua? Ottaessaan vastaan Nobelin rauhanpalkintoa vuonna 1986 Elie Wiesel piti puheen, jossa hän sanoi muistamisen olevan asia, joka voi pelastaa ihmiskunnan. ”Minulle toivo ilman muistia on kuin muisti ilman toivoa.”

Apostoli Paavali kirjoittaa toivosta ja sen perustasta monissa kirjeissään. Myös hän tiesi mistä puhui ja tunsi toivon-epätoivon akselin (Apt. 27:20). Hän kertoo, kuinka omassa elämässään joutui katsomaan kuolemaa silmiin päivittäin.
Paavali ankkuroi toivonsa konkreettiseen tosiasiaan: Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen.

Hän esittää asian näin: ”Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen” (Room 5:2).
”Meidät on pelastettu, se on varma toivomme” (Room 8:24). ”Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan, meille hän uskoi sovituksen sanan” (2 Kor 5:19). Mikä ihana evankeliumi!
Mutta tuleeko meistä vain ”taivastelijoita” ottaessamme vastaan evankeliumin? Unohdammeko muiden ihmisten kärsimykset ja epätoivon?

Avainmedia julkaisi viime vuonna kaksi kirjaa, Danielle Miettisen ”Onnellinen – Rauno Jalaviston elämä ja työ Kiinan vainotun seurakunnan rinnalla” ja Yassir Ericin ”Vihasta rakkauteen – islamistista sillanrakentajaksi”. Molemmat teokset kertovat toisistaan hyvin poikkeavan elämäntarinan. Kirjoja kuitenkin yhdistää päähenkilöiden kohtaaminen Jeesuksen kanssa ja Jumalan armosta osalliseksi tuleminen. Näiden miesten elämä sai uuden toivon ja suunnan, jonka keskipisteenä ei enää ollutkaan oma tilanne, vaan lähimmäisten hätä ja sielujen pelastus. Nämä kertomukset ovat rohkaisseet meitä Avainmedialla, ja voin sydämestäni suositella molempia kirjoja.

Kiitos Sinulle, hyvä Avainmedian tukija, että rukouksin muistat medialähetystyötä. Olkoon tämä tuleva sadonkorjuun aika sinulle siunattua!

”Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan.” (2 Kor 5:19)