Pääsevätkö poronhoitajat taivaaseen?

Helmikuun pakkasilmojen aikaan mieleeni palautui yksi mielenkiintoisimmista matkoistani. Se suuntautui Pohjois-Siperian Turuhanskiin. 

Ulkolämpömittari näytti -58 astetta. Lumi narisi huopatossujen alla, kun kävelimme museoksi remontoidun kiinteistön pihaan. Talossa Neuvostoliiton tuleva johtaja Josef Stalin oli viettänyt osan nuoruudestaan sen jälkeen, kun tsaari oli karkottanut hänet kauas poliittisten tapahtumien keskiöstä.

Kiinteistön pihalla oivalsin, miksi en ollut kohdannut matkan aikana ainuttakaan paikallista ihmistä, joka uskoo Jeesukseen. Lähetyssaarnaajien jalat eivät yksinkertaisesti olleet kulkeutuneet niihin maisemiin.

Oli liian kylmää, palvelut olivat harvassa, eikä kirkkoja ollut vielä rakennettu. Poronhoitajat vaelsivat eläintensä perässä. Rikkaimmat liikkuivat moottorikelkoillaan pitkin Jenisein jäätynyttä pintaa, toiset kyyköttivät pilkillä turkikset päällään, mutta ihmisten kalastajia ei näkynyt missään.

Jäävätkö he meille vain kodissaan ja igluissaan värjöttäviksi kummajaisiksi?

Viime aikoina joukkoviestimet ovat välittäneet tietoa arktisten alueiden strategisesta merkityksestä. Miten nämä alueet integroituvat kristillisen lähetystyön tavoitteisiin? Pysäyttävätkö Alaskan, Kanadan, Grönlannin ja Siperian aleutit, inuiitit, hantit, komit, mansit ja selkupit ajatuksemme rukoukseen, vai jäävätkö he meille vain kodissaan ja igluissaan värjöttäviksi kummajaisiksi? Entä Skandinavian, Suomen ja Kuolan saamelaiset poronhoitajat?

Parin Alaskan-matkani yhteydessä olen kuullut, miten Yhdysvaltain slaavilaiset maahanmuuttajat ovat aloittaneet lähetystyön Alaskan saavuttamattomien kansojen parissa. He ovat tehneet matkoja osavaltion luoteisosiin ja jopa 80 kilometriä leveän Beringinsalmen yli Venäjälle.

Jesus4Eurasia-järjestön ja Avainmedian tukeman lähetysraamattukoulun kansainväliset oppilaat kertoivat hiljattain, kuinka seitsemän Venäjän saamelaista oli kastettu itärajamme takana, 20 selkuppia oli kastettu Siperiassa ja että uusia hantiuskovien ryhmiä oli syntynyt…

Kännykät ja tietokoneet ovat avaamassa uusia ulottuvuuksia lähetystyölle myös arktiselle alueelle. Veivikäyttöisten lyhytaalto- ja FM-radioiden aikakausi on vaihtumassa sosiaalisen median aikaan sielläkin.

Silti monet arktiset kansat ovat vielä ilman kansallisia seurakuntia.

Säikähtäneenä ymmärsin, etteivät nenetsit, komit tai jakuutit pääsisi taivaaseen, ellemme me kertoisi heille Jeesuksesta!

En milloinkaan unohda, kun pidimme jumalanpalveluksen erään pohjoisvenäläisen kylän kulttuuritalolla. Mittari näytti 20 pakkasastetta – sisällä. Pianistilla oli käsissään sormikkaat, joiden sormenpäiden reiät helpottivat juoksutuksia koskettimilla. Puhuja liikkui lavalla taukoamatta kuin karismaattisten seurakuntien saarnaajat. Itse odotin kylmissäni kokouksen loppumista ja toivoin, ettei kukaan puhuisi pitkään.

Kokemus lisäsi ymmärrystäni siitä, miksei arktisten kansojen pariin ole ollut lähetyssaarnaajien tungosta. Oliko Jumala luonut tällaisen ympäristön jopa sen vuoksi, ettei taivaissa ollut sijaa poronhoitajille, vai onko ympäristö vain este, joka meidän tulee ylittää? Vastaus on selkeä. Säikähtäneenä ymmärsin, etteivät nenetsit, selkupit, komit, jakuutit tai Venäjän saamelaiset pääsisi taivaaseen, ellemme me kertoisi heille Jeesuksesta!

Emmehän ole unohtaneet, että heidätkin on saavutettava Jumalan sanalla ennen kuin Jeesus saapuu (Matt. 24:14).

Nyt koemme näiden kansojen ajan tulleen, ja siksi järjestämme 16.–17. toukokuuta Savonlinnan helluntaiseurakunnassa arktisten ja suomalais-ugrilaisten kansojen lähetys- ja rukouskonferenssin. Kansainvälinen, yhteiskristillinen tapahtuma kutsuu sinut syttymään, oppimaan, verkostoitumaan ja rukoilemaan juuri näiden kansojen puolesta.

Arktiset alueet ovat Jumalallekin strategisesti tärkeitä. Aloittakaamme muistamalla siellä eläviä kansoja rukouksin!

Kirjoittaja on Avainmedian hallituksen asiantuntijajäsen ja ruotsalaisen Jesus4Eurasia-järjestön perustaja ja johtaja.