Kristitty ja sota

Viime vuonna valmistunut dokumenttielokuva ”Ikuiseen rauhaan” kertoo suomalaisesta Arndt Pekurisesta, joka jatkosodan aikana teloitettiin aseistakieltäytymisen vuoksi.

Leo Tolstoin ajatukset olivat tehneet syvän vaikutuksen nuoreen idealistiin ja totuudenetsijään. Pekurinen oli valmis palvelemaan yhteiskuntaa muissa tehtävissä, mutta kieltäytyi kaikesta toiminnasta, joka tähtäsi ihmiselämän tuhoamiseen. Tätä silloisessa ilmapiirissä ei suvaittu, vaan hän joutui jo sotaa edeltävänä aikana kestämään sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa. Pekurinen ei perääntynyt, mikä koitui hänen kohtalokseen. Dokumentti osui ajankohtaan, jossa militarismi nostaa päätään ja maailma varustautuu aseisiin ennennäkemättömällä tavalla.

Suhde asepalvelukseen ja sodan oikeutukseen ei ole yksiselitteinen kristityillekään. Suomen vapaakristillisyydessä on aina korostettu kuuliaisuutta esivaltaa kohtaan. Yhtä aikaa on kunnioitettu myös jokaisen omantunnonvapautta. Samalla rintamalohkolla on yksi uskova saattanut palvella aseellisena, toinen aseettomana. Yhdestä asiasta on oltu jotakuinkin yksimielisiä: sotaa ei kannata ihannoida.

Etäisyys viime sotaan on meille suomalaisille ja useimmille eurooppalaisille kasvanut jo parin sukupolven mittaiseksi. Niinpä uudet sukupolvet ovat etääntyneet sodan todellisuudesta. Lähes 100 000 suomalaisen kuolema viime sodissa ei enää tee yhtä kipeää kuin se teki aikoinaan niille, jotka menettivät puolisonsa, poikansa tai isänsä. Tosin sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat joutuivat vielä kodeissaan kokemaan sodan traumoja. Itsekin muistan, miten lähes koko nuoruutensa armeijassa ja sodassa kuluttanut ja kaksi kertaa haavoittunut isäni lukkiutui välillä omiin muistoihinsa. Jatkuvat fyysiset kivut eivät ehkä olleet niin suuret kuin sodan psyykkinen painolasti. Koskaan isäni ei ihannoinut sotaa. Se oli vielä liian lähellä.

Sota on tänäkin päivänä läsnä elämässämme, mutta se on ulkoistettu. Katselemme olohuoneen sohvalla uutisia ja kirjeenvaihtajien kuvauksia sotanäyttämöiltä. Elokuvat ja videosarjat kuvaavat tappamista ikään kuin se olisi taitolaji. Monissa nuorten ja lastenkin nettipeleissä ideana on vastustajan tuhoaminen. Virtuaalimaailmassa kasvanut nuori on saattanut nähdä jo tuhannet tappamiset. Olisi naiivia ajatella, ettei tämä jättäisi minkäänlaista jälkeä nuoren ihmisen tunnemaailmaan.

Kristittyjen suuri kutsumus on levittää ilosanomaa maailman Vapahtajasta, joka ristinkuolemallaan teki lopun vihollisuudesta. Hän julisti radikaaleinta rauhan aatetta: ”Te olette kuulleet sanottavan: ´Rakasta lähimmäistäsi´ ja ´vihaa vihamiestäsi´. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka vainoavat teitä, että olisitte taivaallisen Isänne lapsia” (Matt. 5:43–44).

Jeesuksen opetusta seuraavat kristityt ovat todellisia rauhanaktivisteja.

Klaus Korhonen on eläkkeellä oleva Helsingin Saalem-seurakunnan johtaja. Eläkkeelle jäätyään hän on vaimonsa Sadun kanssa vielä viisi vuotta koordinoinut lähetystyötä ja kouluttanut Itävallassa, missä he olivat myös lähetystyössä vuosina 1974–1984. Korhoset tekevät edelleen yhteistyötä romanialaisen Betleem-säätiön kanssa, joka tukee köyhimpien romanilasten koulunkäyntiä. Klausin sukujuuret ovat Pohjois-Pohjanmaalla, missä hän yhä viihtyy vapaa-aikanaan.