Hyvän elämän itsestäänselvyys

Viime vuosina olen päässyt kurkistamaan Euroopan takapihoilla elävien ihmisten elämään, jota köyhyyden ja kurjuuden lisäksi nykyisin varjostaa myös sodan pelko. Olen joutunut esittämään itselleni joitakin kysymyksiä, jotka ovat muuttaneet asenteitani elämiseen Suomen kansalaisena:

1. Onko sinulla asunto, jossa ei tarvitse palella eikä kärsiä kohtuuttomasta kuumuudesta (yli + 30° C)?
2. Saatko hanasta puhdasta juomavettä, jota juotuasi sinun ei tarvitse pelätä sairastuvasi?
3. Onko sinulla sairausvakuutus (= Kela-kortti), joka oikeuttaa sinut lukuisiin yhteiskunnan palveluihin?
4. Voitko ainakin kerran päivässä syödä itsesi kylläiseksi?
5. Onko sinulla täysi uskonnon ja omantunnon vapaus ja oikeus tunnustaa uskoasi julkisesti?
6. Onko lapsillasi (tai läheistesi lapsilla) oikeus yhteiskunnan rahoittamaan koulunkäyntiin?
7. Tukeeko maasi lainsäädäntö sukupuolten ja ihmisryhmien välistä tasa-arvoa?
8. Elätkö oikeusvaltiossa, jota ei hallitse korruptio?
9. Asutko maassa, joka toisen maailmansodan jälkeen on varjeltunut sodilta?
10. Onko asuinympäristösi säästynyt suurta kärsimystä aiheuttaneilta luonnonkatastrofeilta?

Hämmästyksekseni voin vastata kaikkiin kysymyksiin myönteisesti. Toki olen monta kertaa ollut harmissani, kun terveyskeskukseen soittaessani minua on puhutellut vain monotoninen puhelinvastaaja. Tunnustan senkin, että olen pitänyt muutamia poliittisia päätöksiä vastuuttomina ja yhtynyt joskus kauhisteluun yhteiskunnan kehityksestä. Mutta tiedän, että minulla on kaikkeen tähän oikeus, eikä minun tarvitse pelätä, että minut kriminalisoidaan toisinajattelijana.

Jokin aika sitten kävin lastenkodissa, joka hoitajineen oli paennut sodan keskeltä rajan taakse Romaniaan. Pommitusten pelko oli lapsille liikaa. Kodin johtaja pakkasi lapset bussiin ja lähti etsimään turvallisempaa paikkaa tietämättä päämäärää. Aikansa harhailtuaan tämä pienten pakolaisten joukko törmäsi kristittyihin hyväntekijöihin, jotka järjestivät lapsille turvallisen kodin, ruuan ja mahdollisuuden käydä koulua omalla kielellään.

Kun ajattelen, miten hyvässä ja turvallisessa yhteiskunnassa sain sodan jälkeen syntyneenä varttua, minua hävettää pienikin tyytymättömyyteni. Kun vielä muistan, että eläkeikään tultuani saan nauttia riittävästä toimeentulosta, lukuisista yhteiskunnan palveluista, vapaudesta, lämpimästä kodista ja jopa läheisteni ja ystävieni välittämisestä, niin en voi muuta kuin kiittää.

Sen lisäksi voin tehdä jotakin. Voin eläkkeestäni ja ajastani lohkaista pienen osan siihen, että maailman kaaoksen keskellä elävät ihmiset voisivat kuulla toivon sanoman ja saisivat edes vähäistä apua arjestaan selviämiseen. Kun kaiken lisäksi pienikin auttaminen tuo minulle paljon mielihyvää, tunnen itseni rikkaaksi suomalaiseksi.