Muuttoliike jatkuu Israeliin – samoin kääntyminen Jeesuksen puoleen

Näiden päivien aikana noin kaksisataa lasta kävi vanhempiensa kanssa Beit Hallel -seurakunnan järjestämässä purimjuhlassa, jota vietetään Esterin kirjan tapahtumien muistoksi.

– Kaikesta näki, että ihmiset olivat jo kovasti kaivanneet juhlia, ilonpitoa ja tapaamisia ystävien kanssa. Varsinkin lapsille se oli tärkeää.

Muuttoliike jatkuu

Muutto Israeliin on jatkunut pandemiankin aikana. Olegin työ onkin suurelta osin alijan tehneiden ihmisten kohtaamista – heidän auttamistaan käytännön asioissa sekä todistamista Jeesuksesta.

Aljona, 40 v, oli mennyt hiljattain naimisiin ja muutti pari kuukautta sitten Israeliin miehensä luo. Maahantulokaranteenin aikana Aljonan mies sairastui hyvin vakavasti. Hänet leikattiin, ja nyt hän ei voi nousta ylös eikä kävellä.

– Aljonan tilanne on hyvin vaikea, Oleg kertoo. – Häneltä jäi Ukrainaan kaksi lasta edellisestä avioliitosta. Täällä hän on nyt yksin eikä tunne ketään. Hänen miehensä ystävät neuvoivat kääntymään meidän seurakuntamme Beit Hallelin puoleen.

Keskustelussa Aljonan kanssa Oleg huomasi tämän olevan avoin ja etsivällä mielellä. Ukrainassa asuessaan hän oli etsinyt Jumalaa jo nuoruudessaan. Yritti lukea Raamattuakin. Nyt Aljona olikin valmis rukoilemaan seurakunnan työntekijöiden kanssa ja pyytämään Jumalaa avukseen.

– Todistimme Jeesuksesta ja Aljona toisti parannusrukouksen, Oleg iloitsee. – Rukouksen jälkeen hän oli selvästi helpottunut. Silmät loistaen hän halasi minua ja oli hyvin kiitollinen. Nyt hän odottaa tapaavansa meidät uudelleen.

Ankea alku

Kun Tatjana, 54 v, saapui Israeliin neljä vuotta sitten Pietarista yhdessä iäkkään äitinsä kanssa, hän oli vuokrannut ensimmäisen asuntonsa netin kautta Venäjältä käsin. He tulivat talvella, joten heille oli shokki, kun asunnossa ei ollut huonekaluja – se oli täysin tyhjä ja kylmä. Heidän piti nukkua lattialla.

– Joku naapureista laittoi avunpyynnön nettiin, ja minä huomasin sen, Oleg kertoo. – Soitin hänelle. Näin he tutustuivat seurakuntaamme.

Vieläkin Tatjana muistelee kiitollisena tuota soittoa, joka tuli heidän toivottomaan tilanteeseensa.

Näiden vuosien aikana Tatjana kokeili Israelissa monenlaisia töitä ja päätyi lopulta pari kuukautta ennen karanteenia toimimaan kosmetologina. Siitä työstähän hänellä oli kokemusta Venäjältä.

Kun karanteeni alkoi, hän jäi ilman tuloja eikä saanut minkäänlaista kompensaatiota. Niinpä hän meni hoitamaan vanhuksia. Nyt on jo kolmas sulkutila ollut Israelissa, eikä kosmetologin työhön ole paluuta.

– Tatjana on mielellään yhteydessä meihin, on mukana vapaaehtoisena auttamassa ja osallistuu naistentapahtumiin, Oleg kertoo. – Olemme useamman kerran keskustelleet hänen kanssaan Jumalasta ja Jeesuksesta, uskosta sekä iankaikkisesta elämästä. Siitä, että vain Hänessä meillä on toivo ja pelastus ja että vain Jumala voi auttaa häntä tässä vaikeassa tilanteessa.

– Kun viimeksi tapasimme, kehotin Tatjanaa rukoilemaan parannusrukouksen, ja hän rukoilikin sen hyvin tietoisesti ja vakavasti, minkä jälkeen itkua riitti, Oleg iloitsee. – Hän kiitti meitä kaikkia avusta ja yhteydenpidosta. Lisäksi hän halusi ruveta käymään kotiryhmässä ja raamattupiirissä.

Salaa uskova

– Kävin hiljattain uudessa maahanmuuttajaperheessä, joka on ollut vasta kuukauden päivät Israelissa, – Oleg kertoo. – Larisa, Zurab ja kaksi lasta: Georgi, 14 v, ja Mariam, 7 v.

Larisa on juutalainen isoäitinsä puolelta ja koko tämän perhe on aikeissa muuttaa Israeliin. Veljen perhe muuttikin juuri Bat Yamiin, täti taas jo asuu Ashdodissa, jossa he ovat nyt tavanneet eka kerran.

Larisan perheen muuttoon vaikutti työpaikan menetys – vanhemmat olivat olleet ennen lähtöä muutaman kuukauden työttöminä. Nyt heillä on vielä karanteeni menossa, lapsetkaan eivät ole vielä koulussa. Georgi-poika on ottanut muuton raskaasti, sillä hänellä ei ole nyt ystäviä eikä ikäistensä seuraa.

– Ehdotimme rukousta ja kysyimme Larisalta, onko hän uskova, Oleg sanoo. – Hän vastasi myöntävästi ja oli kovin iloinen tavatessaan uskovia. Yhdessä rukoilimme, minkä jälkeen Larisa kertoi, ettei ole kenellekään kertonut uskovansa Jeesukseen. Hän ei ollut uskaltanut ottaa Raamattuaankaan mukaansa rajan yli.

Larisa kertoi muistavansa isoäidin kertomukset juutalaisesta uskosta ja siitä, että juutalaiset eivät hyväksy Jeesusta.

– Kun puhuimme evankeliumista, hän sanoi tietävänsä paljon ja oli kaikesta samaa mieltä. Tyttärelleen hän oli antanut nimen Jeesuksen äidin mukaan ja pojalleen nimen pyhimyksen mukaan.

– Me kerroimme heille, että naapuritalossa asuu uskovia, joiden kanssa voi lukea Raamattua ja rukoilla, mistä Larisa oli hyvin onnellinen

– Larisa myönsi, että kaikkein arvokkainta oli saada tietää, että on toisia, jotka uskovat Jeesukseen.