Raamatullinen ja historiallinen näkökulma vainojen todellisuuteen

"Rakkaani, älkää oudoksuko sitä tulista koetusta, joka on teidän koetukseksenne -- vaan iloitkaa, koska saatte osallisuuden Kristuksen kärsimyksiin" (1. Piet. 4:12–13)

Jaa blogikirjoitus

Vainot ovat olleet jatkuva todellisuus Jeesuksen Kristuksen seuraajille aina seurakunnan syntymästä lähtien. Ensimmäiseltä vuosisadalta nykypäivään uskovat ovat kohdanneet vastustusta, kärsimystä ja jopa kuolemaa uskonsa vuoksi. Vainojen ymmärtäminen raamatullisesta ja historiallisesta näkökulmasta auttaa meitä tämän ajan kristittyjä pysymään lujina, kestämään ja jatkamaan evankeliumin rohkeaa julistamista.

Jeesus itse varoitti opetuslapsiaan, että vainot kuuluvat todelliseen opetuslapseuteen: ”Jos he ovat vainonneet minua, he vainoavat myös teitä” (Joh. 15:20). Vaino ei ole merkki Jumalan poissaolosta vaan Kristuksen uskollisuudesta omiaan kohtaan. Sitä saatana ja ei-kristitty maailma eivät siedä, ja siksi ne hyökkäävät Jeesuksen seuraajia vastaan.

Raamattu opettaa, että kärsimys vanhurskauden tähden on sekä odotettavissa että kunniakasta. ”Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta” (Matt. 5:10). ”Kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi” (2. Tim. 3:12). ”Monen ahdistuksen kautta meidän on mentävä sisälle Jumalan valtakuntaan” (Ap. t.14:22).Nämä ja monet muut jakeet paljastavat, ettei vaino ei ole sattumanvaraista — se on osa uskovan kutsumusta ja osallistumista Kristuksen kärsimyksiin kuten Filippiläiskirjeessä todetaan (3:10).

Ensimmäiset kristityt kokivat voimakasta vainoa sekä uskonnollisilta että poliittisilta vallanpitäjiltä. Juutalainen neuvosto Sanhedrin vangitsi Pietarin ja Johanneksen (Ap. t.  4), ja myöhemmin neuvoston kuulustelemasta Stefanoksesta tuli ensimmäinen marttyyri (Ap. t.  7).

Poliittisista syistä kristittyjä vainosi Rooma. Neron ja muiden keisareiden aikana kristittyjä syytettiin väärin perustein, kidutettiin ja tapettiin julmissa julkisissa näytöksissä.

Ensimmäisellä vuosisadalla elänyt roomalainen historioitsija Tacitus kertoo, kuinka keisari Nero syytti kristittyjä Rooman suuresta palosta vuonna 64. Tacitus kuvasi kristittyjä ryhmäksi, ”jota vihattiin heidän iljetystensä vuoksi”.

Neron julmuuksista huolimatta seurakunta kasvoi nopeasti — marttyyrien verestä tuli uskon siemen. Vaino ei edelleenkään ole merkityksetöntä kärsimystä, vaan se on yksi niistä keinoista, joiden kautta Jumala puhdistaa kansaansa ja kirkastaa nimeään. ”Sillä tämä hetkellinen ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden” (2. Kor. 4:17).

Kärsimys Kristuksen tähden tuo syvää yhteyttä Hänen kanssaan ja esimakua ikuisesta palkinnosta.

Aaron Ibrahim
Avainmedian muslimityön johtaja

Lisää lukemista

Avainblogi

Pääsevätkö poronhoitajat taivaaseen?

Pysäyttävätkö Alaskan, Kanadan, Grönlannin ja Siperian aleutit, inuiitit, komit ja selkupit meidät rukoukseen, Rauli Lehtonen kysyy.